Kuvataidetta

Tällä kertaa tarinaa sarjakuvataiteesta. Esittelyssä joukko sarjakuvia, jotka ovat aikanaan syystä tai toisesta kolahtaneet meikäläiseen.

Monien muiden omituisien piirteiteni lisäksi olen myös vakavasti hairahtunut kuvataiteeseen, tarkemmin sanottuna sarjakuva sellaiseen. Työhuoneen yhdellä seinällä seisoo kirjahylly täynnään kyseistä taidetta ja pikkuhiljaa ne ovat alkaneet levitä myös olohuoneen hyllystöön. Konflikti perinteisten romaanien kanssa alkaa olla vain ajan kysymys molempien lisääntyessä uhkaavaa vauhtia.

Irtautuminen Nakke Nakuttajan ja Tarzanin vaikutuksesta tapahtui joskus ala-asteella tutustuessani kaverin luona Avaruusagentti Valerianiin. Hämmennys oli suuri kun tajusin, että kuvallisessa kerronnassa voi olla syvällinen juoni.

Toinen suurempi hämmennys tapahtui saadessani aikuisuuden kynnyksellä käsiini Frank Millerin Yön Ritarin. Tarina poikkesi kaikesta aikaisemmasta. Batman ylitti kaikki soveliaisuuden rajat käytännössä tappamalla Jokerin ja asettumalla kollegoitaan vastaan. Kuvallinen ilmaisu myös rikkoi kaavoja luopuen laatikkoihin sidotusta kerronnasta. Hengästyttävä kokemus, joka aikanaan uudisti aikuisille suunnatun sarjakuvagenren. Loistava arvostelu kyseisestä mestariteoksesta löytyy Kvaak.fi:stä. Miller tuotti tiiminsä kanssa teokselle myös kaksi jatko-osaa (Yön Ritari Iskee Jälleen ja Yön Ritari III: Herrakansa), jotka eivät eeppisyydessään nousseet enää alkuperäisen tasolle. Hyviä tuotoksia toki molemmat. Itse asiassa koko tämän artikkelin kirjoittaminen lähti lukiessani viimeistä julkaisua. RW-kustannukselle kiitosta upeasta formaatista. Kirja ei tosin sovi unilukemistoksi runsaan kahden kilon painonsa vuoksi.

Jo aiemmin mainitun Valerianin pariin palasin uudelleen aikuisiällä. Osalle lukijoista hahmo lienee tutumpi elävistä kuvista. Muutamia vuosia sitten valmistunut elokuva ei avaruusagentin suurta fania säväyttänyt Rihannan hypnoottista tanssikohtausta lukuunottamatta. Sarjakuvassa keskeisessä roolissa oleva syvällisyys loisti poissaolollaan. Valerian itse on hahmona ollut hiukan yksipuolinen, mutta väriä sarjaan tuo Laureline, tuo maailman kaikkeuden ihastuttavin sarjakuvahahmo. Tuotos on  Pierre Christin’n käsikirjoittama ja Jean-Claude Mézières’n piirtämä avaruusseikkailusarja filosofisella tvistillä. Vuosikymmeniä harvakseltaan tuotettu sarja sisältää alkupäässä itsenäisiä albumeita ja viimeiset kymmenisen vuotta osaltaan jatkuvajuonista tuotosta.

Palataan taas takaisin supersankarien mailmaan. Ryhmä-X:ään tutustuin, yllätys yllätys Millerin kautta. Herran piirtämä ja Chris Claremontin käsikirjoittama Wolverine-teos herätti kiinnostuksen nyttemmin elokuvien kautta kaikille tutuksi tulleeseen ryhmään. Claremontilla oli kumma taito saada nuorisolle suunnattu supersankarien loputon taistelu superpahisten kanssa myös aikuisempaa väestöä kiinnostavaan muotoon. Hahmot oikeasti kehittyivät ja jopa siirtyivät manan majoille tarinoiden edetessä. Claremontin paras kausi ajoittui mielestäni ajankohtaan jolloin piirtäjänä toimi legendaarinen John Byrne.

Alan Mooren Watchmen kertoo myös periaatteessa supersankareista, mutta pääosassa on edellä mainittujen keskinäiset suhteet ja niiden menneisyyksien painolasti. Teos yhdistää myös proosaa ja varsinaiseen sarjakuvaan suoranaisesti liittymättömän sivun alalaidan oman alasarjakuvansa. Watchmen teki osaltaan historiaa noustessaan Time-lehden Top-100 romaanilistalle.

Sokalin Ankardo edustaa taas jotakin ihan muuta. Nukkavieru popliinitakkinen ankkahahmoinen yksityisetsivä sotkeentuu tutkimustensa lisäksi kaikkeen mahdolliseen. Alkoholi maistuu, tupakkaa kuluu ja naiset aiheuttavat vaikeuksia. Tapahtumapaikkana on Belgian oloinen pikkumaa rajanaapureineen ihmisen kaltaisine eläinhahmoineen.

Neil Gaimanin Sandmanin kanssa mennään jo aivan uskomattomiin sfääreihin. Nukkumatin eri aikakausiin sijoittuvat tarinat vaatimat uskomattoman laajan sivistyksen sekä historian että kirjallisuuden alalta avautuakseen kokonaan. Piirtäjät vaihtuvat tarinakokonaisuuksien välillä, mutta loistava käsikirjoitus pitää kokonaisuuden kasassa. Gaiman käsikirjoitti kaikkiaan 75-76 (riippuu laskentatavasta) lehteä, jotka on jälkeenpäin koottu kokoelma albumeiksi. Suomeksi ne on julkaistu yhdeksänä osana jo aiemmin mainitun RW-kustannuksen toimesta.

Aina siitä asti kun joskus yläasteella luin Taru Sormusten Herrasta yhtä soittoa pariin kertaan läpi lisättynä Silmarillionilla on miekka ja magia kiinnostanut. Sarjakuvamaailmassa Robert E. Howardin romaaneissaan luomaan hahmoon perustuva Conan täytti tuon tarpeen. Suomennoksia tuli harvakseltaan, mutta Helsingin divareista niitä onneksi löytyi englanninkielisinä enemmän kuin silloinen varallisuus salli. Roy Thomasin kirjoittamat tarinat olivat rautaa Windsor-Smithin hiukan taiteellisella tai Busceman maskuliinisella piirrosjäljellä.

Pinin pariskunnan Elfquest voisi olla yhtä hyvin Jane Austenin kirjoittama. Ihmissuhde- ja luokkayhteisödraamaa nimettömän maailman haltiayhteisöissä. Jos eivät haltiat taistele keskenään niin pakkaa sotkevat peikot. Suurin osa sarjasta näyttää löytyvän digitaalisessa muodossa kotisivultaan http://elfquest.com/read/digitalEQ.html. Jos tykkää Hobitti-elokuvasta niin tässä on jotain samaa. Pieniä hahmoja suurten tunteiden ja asioiden edessä.

Koiviston Mämmilä, joka vuosikaudet kuvasi maamme yhteiskunnallisia asioita huumorin kautta ja maaseudun muuttumista. Sarjasta on elävimmin jäänyt mieleen loppupään albumien afrikkalaissyntyinen Mukku, joka aikanaan varmasti osaltaan loi suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan.

Oman osansa listalla olisi voinut saada Hergen Tintti, Asterix, Yoko Tzuno, Moebiuksen lukuisat tuotokset, Piko ja Fantasio, Kati Kovàtsin tuotanto, Morvenin Sillage, Sheltonin Friikkilän Veljekset tai lukematon määrä muita. Raja on vedettävä johonkin, koska kukaan ei jaksa lukea liian pitkiä horinoita, enkä minä niitä kirjoittaa.

Loppukaneettina sanottakoon, että sarjakuvat ovat paljon muutakin kuin Aku Ankkaa (jossa ei ole mitään vikaa). Jos ette usko niin aloittakaa ennakkoluulojen kumoamien vaikkapa Sandmanista.