Ystävistä

Olen aina ollut erittäin hyvä verkostoitumisessa, joka johtunee pitkälti siitä, ettei alaikäisenä päässyt oikein kunnolla kotiutumaan mihinkään. Asuinpaikka vaihtui muutamien vuosien välein. Kun äiti sai pihan kuntoon alettiin katsella seuraavaa kämppää. Luo siinä nyt sitten ystävyyssuhteita kun tarha-/koulukaverit vaihtuvat yhtenään. Äidille silti mainetta ja kunniaa kun päästiin Vantaalta pois.

Jokaisessa uudessa ympäristössä oma asema piti lunastaa. Välillä se tapahtui puhumalla, välillä joutui paikasta komentoketjussa jopa tappelemaan. Viimeksi mainitussa lajissa oli merkittävää etua siitä, että harrastustaustasta löytyi monen vuoden rupeama painimisesta. Yhden vastustajan kellistin helposti, kahden tai useamman kanssa taisi kertaalleen olla omana lopputuloksena musta silmä, koska niskalenkin pystyy vetämään vain yhdelle kaverille kerrallaan.

Parin tappelun jälkeen vastustajasta tuli usein hyvä tuttu molemminpuolisella kunnioituksella.

Runsaan kolmen vuoden keskimääräisellä tutustumisajalla ei synny aitoa ystävyyttä. Mulla ei siis ole ns. lapsuuden ystäviä. Välillä törmää lapsuuden tuttuihin. Toisinaan hyvin yllättävilläkin tavoilla.

Tahkolla monta vuotta sitten törmäsin sattumalta paikallisen yökerhon baarissa vanhaan tuttuun, kaveriin joka aikoinaan tutustutti meikäläisen laadukkaisiin sarjakuviin. Tämä kympin oppilas soitti trubaduurina yleisön toivomia biisejä korokkeen päältä. Musiikki vei akateemisesti lahjakkaan kaverin ja hyvä niin. Teoriaa maailma on pullollaan, mutta taidetta aivan liian vähän.

Toinen koulumenestykseltään aivan ylivoimainen kaveri ryhtyi puusepäksi. Ja aivan varmasti nauttii valitsemastaan urasta. Kolmas aikoinaan hyvä kaveri samalta luokalta heittelee soihtuja sirkuksessa keski-Euroopassa.

Yksi kouluaikanaan melkoinen huithapeli nimitettiin juuri toimitusjohtajaksi yhteen Suomen suurimmista pörssiyhtiöistä. Tämän henkilön ansioksi voidaan laskea kiinnostukseni jenkkifutikseen. Paljon ennen kuin kukaan oli kuullutkaan satelliittiantenneista nautimme niiden palveluista kaverin kotona vuosittaisen Superbowlin merkeissä. Olen siitä lähtien katsonut jokaisen amerikkalaisen jalkapallon finaalin. Tosin välillä luomien läpi johtuen jenkkien perverssistä aikavyöhykkeestä.

Meitä on siis joka lähtöön ja pääasia on se että jokainen pärjää ja on onnellinen omaksi valitsemallaan polulla. Nuoresta ihmisestä kun yrittää ennustaa mitä kustakin tulee, niin ani harvojen kohdalla ennustus toteutuu.

Aasinsiltana seuraavaan kappaleeseen niin sama muuten pätee ennusteisiin kenestä junnusta tulee jalkapallossa isona jotakin.

Pitkän jaarittelun kautta päästään vihdoin otsikon aiheeseen. Tai sitten ei.

Vanhemman pojan jalkapalloharrastus loi vihdoin oikeita ystävyyssuhteita. Tiivis joukkue, jossa isillä oli harrastukseen tiukka sitoutuminen, loi hyvän yhteisön. Tuusulan Palloseuran P94 joukkue TuPS Camelit synnytti perustan, ei kaveri- vaan ystäväpiirille.

TuPS Camelit oli alkujaan ristiriitainen jalkapallojoukkue. Porukka koostui 1994-syntyneistä pojista, jotka olivat koko siihen astisen uransa pelanneet vuotta vanhempien kanssa. Kyseisen ikäluokan määrä oli kuitenkin sen verran suuri, että päätimme jossain vaiheessa lähteä kokeilemaan menestystä oman ikäluokan karkeloissa.

Menestystä tuli, väliin vähän liikaakin. Joukkue teki tuhoa Suomessa ja pärjäsi suhteellisen hyvin myös Euroopan kentillä. Camelien ehkä suurimpana menestyksenä voidaan laskea varoittava esimerkki ammoisen Palloliiton Helsingin piirin johtajan huoneen seinätaululla, jossa kyseenalaistetaan joukkueen 120 pelin vuosivauhti. Ehkä uutinen ei olisi noussut seinälle, ellei TuPS olisi teurastanut kyseisen piirijohtajan pojan joukkuetta noin kymmeneen kertaan kyseisen kauden aikana.

Joukkueen nimi Camelit herätti myös keskustelua. Vastoin yleistä uskomusta sponsorina ei ollut tupakkateollisuus vaan paikallinen tuusulainen ravitsemusliike, joka kerran vuodessa tarjosi joukkueelle saunaillan, jossa ainoastaan sauna, ruoka ja poikien limut kuuluivat sopimukseen.

Joukkueen taustalla oli joukko isiä, jotka omalla panoksellaan osallistuivat vahvasti mukaan poikiensa toimintaan. Camelien yhdistyessä aikanaan muun seuran saman ikäluokan joukkueiden kanssa liittyi vahvaan taustaryhmään mukaan muutamia uusia aktiivisia henkilöitä.

Ja taas takaisin asiaan.

TuPS Camelit ja TuPS:n P94 ikäluokka hajosivat aikanaan. Osa pojista lopetti pelaamisen, osa siirtyi alueen kilpaseuraan Pallokerho Keski-Uusimaahan ja osa jonnekin muualle. Hyvin yhteen monissa kovissa turnauksissa hitsautunut isä-porukka oli vaarassa hajautua. Monta tyhmää päätä yhteen ja lopputuloksena oli keilakerho KäKI. Ajatuksena oli jotenkin jatkaa hyvin alkanutta ystävyysmatkaa.

Sovimme siis äijäporukalla keilatreffit jokaisen parittoman kuukauden ensimmäiselle perjantaille.

Porukkaa oli alkuun kymmenisen ja hitaasti se kasvoi nykyiseen kuuteentoista ukkoon. Valintakriteerit porukan laajentamiseen ovat olleet pääasiassa sumeaa logiikkaa. Jos uusi tulokas on sopinut useimpien pirtaan, on mukaan päässyt.

KäKI on reissannut ympäri Suomea ja Eurooppaa sekä keilaamassa että katsomassa paikallista jalkapalloa. Porukka on viihtynyt hyvin yhdessä.

Parhaillaan KäKI viettää merkkipäivää (vaikka oikeasti se on vasta parin vuoden päästä, mutta joku ei malttanut odottaa). Lähdimme koko porukan kanssa itä-Suomeen (koronat on jo testattu köhiviltä), jossa on taas tarkoitus vaihtaa mielipiteitä, syödä hyvin, juoda kohtuullisesti, ulkoilla, urheilla (kävelyä ja pyöräilyä) ja levätä kunnolla. Ja viettää aikaa ystävien kesken. Keilailua ei ainakaan vielä ole agendassa, mutta eivätköhän mölkky ja extreme-petanque aja suunnilleen saman asian.

No mitä jää käteen tämän ylipitkän jaarittelun jälkeen. Hiton hyviä ystäviä, joiden seurassa viihtyy ja joita voi haastaa ja jotka aivan varmasti haastavat takaisin. Meillä sitä kutsutaan ranskaksi rakentavaksi villuiluksi. Monta reissua takana ja usea terassi rakennettuna. Sitä on ystävyys parhaimmillaan.