Tarina mitä en olisi halunnut kirjoittaa

Elämä on ollut sekavaa viimeisen kuukauden. Olen omasta mielestäni aina ollut enemmän järki- kuin tunneihminen, mutta viimeiset viikot ovat saaneet epäilemään omaa itsetuntemustani. Mielialat ovat vaihdelleet ja olo on ollut todella tuskainen, mutta syystä tai toisesta olen sen halunnut peittää jopa kaikkein läheisemmiltä ihmisiltä. Duuneihin on ollut vaikea keskittyä ja ystävien kanssa tehty Rukan vaellusreissu meni omaltakin osalta hiukan tavallisesta hiljaisimmissa ja apaattisemmissa merkeissä.

Photo by Mike on Pexels.com

Isäni kuoli kuukausi sitten. Muutamaa kuukautta vaille 90:nen vanhana. Mies ikäisekseen loistavassa kunnossa. Suolitukos-veritulppa-sydämenpysähdys-keuhkokuume-kuolema. Loppu tuli reilussa viikossa. Joka toinen päivä kuoleman kourissa ja joka toinen päivä valmiina lähtemään pois sairaalasta. Sitkeä loppuun asti.

Isälleni lähtö tuli oikealla tavalla lähes suorilta jaloilta. Oikea loppu elinvoimaiselle ihmiselle ei halua todellakaan olisi halunnut lähteä voimien uupuessa hitaasti pitkän ajan kuluessa.

Hautajaispäivä oli varmasti tämän astisen elämäni raskain kokemus. Ennen H-hetkeä menin monena edellisenä iltana nukkumaan poikkeuksellisen aikaisin, nukuin pitkät yöunet, mutta olin aamuisin todella väsynyt. Fyysinen lepo ei auta henkiseen uupumiseen.

Kappelissa siunauksen aikana välillä tuntui kuin olisi happi loppunut keuhkoista. Teki mieli lähteä ulos hengittämään. Kukkien lasku ja pastoriskan puhe kosketti. Kävimme viikkoa aikaisemmin tunnin Teams-palaverin papin kanssa, jonka sekavasta tuotoksesta hän oli joillain ilveellä onnistunut sisäistämään oleellisen. Ammattilaisia kirkon työntekijät todella ovat. Itseni ja veljeni kunniaksi täytyy sanoa, että oli todennäköisesti ainoa kerta kun keskustelu ei keskittynyt jalkapalloon, ainakaan kokonaan.

Kanttorin pitkät välisoolot kappaleissa kevensivät tunnelmaa ja vähän alkoi harmittamaan ettei viimeisenä biisinä kuullun Airin tilalle tullut valittua kalamiehelle paremmin soveltuvaa Smoke in the Wateria.

Lapsuudesta ja nuoruudesta muistan isästä kuinka hän oli läsnä. Hän oli illat pääosin kotona ja ja jostain halusi keskustella niin aikaa sille kyllä riitti. Isä teki arkisin ruuan ja se oli aina täsmälleen samaan aikaan. Äiti oli taiteilija mainosalalla ja tuli ja meni miten sattui. Isästä pystyi kalibroimaan kellon. Asiat tapahtuivat juuri oikeaan aikaan juuri totutulla tavalla. Ruokalajejakin taisi arkisin olla juuri ne viisi joita syötiin viikosta toiseen.

Isä vietti lähes puolet vuodestaan mökillä Hauhon Torvoilassa. Itse jouduin samaisessa paikassa viettämään lähes kaikki kesälomani 7-15 vuoden ikäisenä. Joidenkin hyvien muistojen lisäksi se jätti selkeästi myös traumoja koska viimeiseen pariin vuosikymmeneen en ole mökillä lyhyitä vierailuja lukuunottamatta juurikaan suostunut viettämään.

Päivät mökillä menivät isällä poikkeuksetta kalastuksen merkeissä. Hyvä uimataitoni johtuu siitä, että paras mökkikaverini asui järven toisella puolella ja koska vene oli aina kalastuskäytössä jäi vastarannalle pääsemikseksi tasan kaksi vaihtoehtoa, joko polkea rämällä jopolla järven ympäri kuusi kilometriä tai uida yli pari sataa metriä. Kun ilma oli lämmin niin uiminen oli parempi vaihtoehto.

Vuokramökki oli ollut vanhempieni hallussa vuodesta -75. Lapsuuteni tutut naapurit olivat vaihtuneet jo useaan kertaan ja itseäni nolotti se etten kunnolla tuntenut uusista oikeastaan yhtäkään. Adresseissa ja myös hautajaisissa kummitteli outoja nimiä, jotka kiittivät isääni ystävyydestä.

Ehkä kaikkein suurin suru mikä jossakin vaiheessa jää kun tunteet ovat tasoittuneet on isän legendaarisen spagettireseptin salaisuuden katoaminen. Herra teki maailman parasta spagetti bologneesia, missä oli jauhelihaa, tomaattipureeta purkista, sipulia ja kermaa. Hyvyys piili tuotoksen kokkareisuudesta, jota en koskaan itse ole pystynyt toistamaan.

Photo by Klaus Nielsen on Pexels.com

Tuotosta kuulemma kehutaan jopa Hollannissa asti kun vanhempi poikani vie kyseisestä maasta olevan opiskelutoverinsa pariksi päiväksi vierailulle aitoon suomalaiseen maalaismaisemaan. Perisuomalaista spagettiahan puukenkämaan kansalaiselle tarjottiin paikallisena kansallisruokana. Myös veljentytön hautajaisissa pitämässä koskettavassa puheessa kyseistä ruokaa kehuttiin vuolaasti.

Uni ei tullut ja aloin kirjoittamaan tätä tuotosta. Ehkä kirjoittaminen yhdessä viskin kera auttaa purkamaan tunteet. Saatan aamulla katua irlantilaista lähestymistapaa kuolemaan, mutta se on sen ajan huoli.

Huomenna on tarkoitus tyhjentää isän asunnosta viimeiset kamppeet. Onneksi mukana on jälkikasvun molemmat tuotokset eli kantaminen sujuu ilman omaa fyysistä osallistumista. Jäljellä enää viimeiset rippeet vanhempien kasaamasta elämästä.

Tavarat ovat levinneet sinne tänne. Niiden muistoarvo haalistuu nopeasti. Mutta mitä jää jäljelle ihmisestä joka poistui? Kauanko henkilö säilyy omaisten ja ystävien mielessä? Ainakin itselleni jää loputtoman tuntuinen ikävä.

3 vastausta artikkeliin “Tarina mitä en olisi halunnut kirjoittaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: