Juokseminen on tylsää

Juokseminen on todella tylsää. En pidä siitä. Vauhtini on liian hidas, jotta tuntuisin etenevän tarpeeksi nopeasti ja samalla liian nopea, jotta ehtisin kunnolla nauttimaan maisemista ja siitä mitä juoksureitin ympärillä tapahtuu.

Juokseminen on myös valitettavasti tehokas tapa kohottaa kuntoa, joka on yksi sapattivapaani keskeisistä teemoista. Sillä saa myös hallittua painoa, joka on toinen keskeinen teema. Sattumalta kumpikaan näistä teemoista ei ole edistynyt aivan tavoitteiden mukaisesti.

Juokseminen edistäisi siis kahta eri tavoitetta. Miksi en sitten kirkuen ryntää polulle? Edelleenkin koska juokseminen on tylsää.

Olen myös käyttänyt perusteena olla juoksematta firman esimiespäivien yhteydessä pelatussa sählypelissä vuosi sitten revennyttä jännettä, mutta sekin on tekosyy. Polvi kipeytyy jo pelkästä pidempää jatkuneesta istumisesta eli järjestelmällinen liikunta saattaa jopa parantaa tilannetta vahvistaessaan tukilihaksia.

Pidän kävelystä. Eilen meni lähes 11 kilometrin lenkki 6,3 kilometrin keskinopeudella. Mitä eroa ripeällä kävelyllä on juoksemiseen? Tavallisesti pystyn perustelemaan itselleni lähes mitä vain, mutta nyt on pienoisia vaikeuksia.

Lähden siis purkamaan syytä miksi. Mennään negaation kautta.

1. Juoksemalla ei pääse eteenpäin riittävän nopeasti.
   Pyörällä tai autolla pääsee toki kovempaa, mutta miksi vauhdilla olisi merkitystä. Pitkän suoran toiseen päähän pääseminen kestää pirun kauan ja matka tuntuu epämotivoivalta. Olisiko sittenkin syynä se ettei kunto ole kohdallaan. Että juokseminen ei tunnu hyvältä koska pomppiva sydän tuntuu tukalalta tunkiessaan kurkkuun asti.
2. Juostessa ei pysty nauttimaan maisemista
   Onko vauhtini sittenkin liian kova vai meneekö kaikki keskittyminen juoksun kasassa pitämiseen? Pitäisikö harppomisen sijaan alkaa hölkkäämään pienin töpöttävin askelin?
3. Polvi ei kestä juoksemista.
   Ei se kestä puutarhatöitäkään, eikä istumista, eikä muutakaan liikuntaa tai liikkumattomuutta. Opi kestämään hiukan kipua kuin mies!

Mikään kehittämäni syy ei siis oikeasti estä juoksemisen aloittamista. Sohvalla makaaminenkin on tylsää ja silti harrastan sitä parhaimmillaan tunteja päivässä.

Juoksu kilpaurheilulajina on hiipunut maassamme. Juokseminen oli aikanaan suomalaisten kansallislaji. Muistan lapsuudesta kesäiset olympialaiset ja sen kun tavallisesti hyvin hillitty isäni ryntäsi mökin verannalle huutamaan ”Viren voitti perkele” sellaisella volyymillä, että koko Vähä-Roine raikui. Itsekin kirmailin pitkin mökkiteitä yrittäen päivittäen parantaa aikaisempaa ennätystä kaivolle ja takaisin. Menestys ruokkii lajia ja sen puute on näivettänyt kilpajuoksua Suomessa.

Olin suhteellisen kova urheilemaan nuorena. Painin pienempänä kunnes ottelut muuttuivat painon kasvaessa nopeatempoisista heittosarjoista strategiseen pystypiereskelyyn. Pelasin koripalloa vaikkei siihen aikaan 180 senttinen vartaloni ollut ehkä se ideaalisin lajin näkökulmasta. Molemmissa lajeissa vahvuuteni ei ollut juoksunopeuteni tai -kestävyyteni vaan vasenkätisyyteni.

Ikämiesikäisenä löytyi jalkapallo. Lahelan Ponnistus toimi innostuksen sytykkeenä potkiessamme alati laajentuvalla naapuriporukalla vanhassa Lahelassa sijaitsevalla Lapo-areenan pölisevällä hiekalla sunnuntaisin.

Alueen oikea jalkapalloseura Tuusulan Palloseura otti yllättäen yhteyttä ja pyysi joukkueenjohtajasi perustettavaan ikämiesjoukkueeseen. Jokin käsittämätön heikkoudenhetki sai antamaan myöntävän vastauksen ja kasasin LaPo:n miehistä lähes kymmenen kiinnostunutta TuPS:n luvatessa toimittaa saman verran nimiä joukkueseen. Ensimmäistä sarjapeliä edeltävänä iltana sain sitten TuPS:n nimilistan joista huomasin puolet olevan samoja kuin LaPo-listallani. Kasassa siis reilut kymmenen pelaajaa, joista osa oli jo ilmoittanut esteellisyytensä huomiseen peliin. Siitä siis alkoi myös oma virallinen jalkapallourani eli tilanteen todettuani hankin itselleni sarjapelaamiseen oikeuttavan lisenssin vakuutuksineen. Ensimmäinen peli oli mitä oli. Osa katsojistakin haalittiin kentälle ja hävityn ottelun lisäksi ikämiesten taru meinasi loppua samantien saadessamme monen sadan sakot Palloliiton Uudenmaan piiriltä. Palataan tähän tuonnempana jossakin jalkapalloaiheisessa kirjoituksessani.

Ja palataan juoksemiseen. Luin Hesarin kirjoituksen ”Sinustakin voi tulla super”, jossa normaalista kuolevaisesta kehkeytyi parissa vuodessa ultrajuoksija, joka juoksenteli Turusta Tampereelle. Itse voisin pystyä suoriutumaan matkan Tuusulasta Tikkurilaan. Vaivoin.

Hesarin artikkeli keskittyy superkompensaatioon. Elimistöä pitää kuormittaa ja sen pitää antaa palautua. Jos kuormittaa liikaa liian usein ei kehitystä tapahdu, jos taasen kuormittaa liian harvoin ei kehitystä myöskään tapahdu. Uskoakseni olen onnistunut optimoimaan harjoitusohjelmassani molemmat mahdolliset virheet. Kun teen, teen täysillä, päivittäin ja liian usein. Sitten taas vastaavasti en tee pitkään aikaan mitään kun kroppa on loppu tai kun joka paikkaan sattuu.

Hyppiessäni interwebin ihmeellisessä maailmassa tuli vastaan tiedettä ja taidetta kyseisestä aiheesta. En ehkä tavoittele harrastusta ultrajuoksun parissa, mutta juoksemista alan lisäämään kunto-ohjelmassani. Superkompensaatiosta pitää lukea lisää ja pitää keskittyä tasaisempaan suorittamiseen ja oikean aikaiseen palautumiseen.

Tein siis pyhän päätöksen. Pistän paukkuja välitavoitteissa 5-6 juoksemiseen. Kokeilen kesäkuun ajan miltä suunnitelmallinen ja ohjattu juoksu vaikuttaa kunnon kehitykseen ja asenteeseen itse juoksemista kohtaan. Toukokuussa ehtii siis perehtymään aiheeseen ja sitä tukevaan teknologiaan. Eihän ilman aiheeseen soveltuvaa appsia voi mitään tehdä.